Lastentarha- ja päiväkotitilat ovat muuttuneet ajan saatossa

Tutkin väitöskirjassani Tila, lapsi ja toimijuus lastentarha- ja päiväkotitiloissa tapahtuneita murroksia ja jatkuvuuksia 1930-luvulta 2000-luvulle sekä tilan ja lapsen toimijuuden välisiä yhteyksiä.

Esimerkiksi lastentarhatila 1950-luvulla näyttäytyy kovin erilaisena kuin päiväkotitila 2000-luvulla. 1950-luvun lastentarhassa suurin osa lapsista kuului osapäiväryhmään, kulki yksin tai kaverin kanssa lastentarhaan ilman aikuista, askarteli ja leikki pienten pöytien ääressä, osallistui koko talon lauluhetkiin ja teki keittiössä työtehtäviä. Merkitykselliseksi koettiin myös kuuluminen tiettyyn lapsiryhmään, ryhmän nimeäminen ja oma henkilökohtainen merkki. 2000-luvulla suurin osa lapsista viettää päiväkodissa koko päivän, sisätilat ovat laajentuneet ja leikin paikkoja on enemmän, ulkotiloissa turvallisuus sanelee toimintaa ja esimerkiksi keittiötila ja työkasvatuskulttuuri ovat hävinneet lasten ulottuvilta.

Lastentarhan ja päiväkodin tila rakentuu ja muuttuu siinä toimivien ihmisten muokkaamana ja sitä kuvataan lapsuuden merkityksellisissä kokemuksissa. Tutkimukseni keskiössä on lapsuuden henkilökohtainen, kokemuksellinen tieto sekä toisaalta virallinen tieto, joka syntyy yhteiskunnan rakenteissa, poliittisissa päätöksissä sekä erilaisissa käytänteissä, arvoissa ja asenteissa.

Varhaislapsuudesta kertova muistitieto tuo esiin vahvoja, henkilökohtaisia, hetkellisiä tunne- tai aistikokemuksia. Lapsuuden kertomuksissa hiekka narskui hampaiden välissä, valo siivilöityi pensaan sisällä olevaan leikkipaikkaan ja harmahtavan maitopurkin maito maistui pahvipakkaukselta. Eräs muistelija kävi naulakolla silittämässä salaa ihastuksensa kaulusta. Kokemuskertomuksissa kuvaillaan pieniä suljettuja tiloja, huoneita, kaappeja tai piilopaikkoja, joita lasten kesken kutsuttiin muun muassa pussauskopeiksi.   Henkilökohtaiset muistot lähenevät lapsen tietoa ja näin myös mahdollisuutta tavoittaa paremmin lapsen maailmaa. Toisaalta muistitietoaineistoissa kuvaillaan myös yhteisöllisiä, usein toistuvia toimintoja. Kokemuskertomuksista avautuu kulttuurielämysten merkitys satujen ja tarinoiden, musiikin sekä taideteosten muodossa. Kertomuksissa muistelijat arvioivat ja vertailevat omaa lapsuuttaan kerrontahetken lapsuuteen. Mielestäni kasvatustyössä on tärkeää tiedostaa näitä omia nostalgisiakin tunteita ja pyrkiä analysoimaan niitä. Pohdiskeleva nostalgia hyväksyy muistojen monitulkintaisuuden ja monimutkaisuuden.

1970–80-luvuilla sisätilat laajenivat kokopäivätoiminnan lisääntymisen myötä. Yksittäiselle lapselle suunnattu neliöiden määrä kasvoi, toiminta laajeni eri tiloihin ja lasten itsenäisyys kasvoi. Toisaalta kädentaitojen harjoittaminen osapäiväryhmissä ja erilaiset työtehtävät kehittivät lasten taitoja, joka puolestaan lisäsivät toiminnan mahdollisuuksia. Tänä päivänä lapset joutuvat sisätiloissa myös kurottamaan, kiipeämään ja turvautumaan aikuisiin, kun tilaratkaisuissa on siirrytty osittain lasten mittakaavasta, pienten pöytien ääreltä, aikuisten mittakaavaan.

Tilallisuus laajana käsitteenä tarjoaa kiinnostavan ja tärkeän näkökulman varhaiskasvatuksen kehittämistyössä. Vaikka lapset luovat omia merkityksiä ympäristöstään, aikuisilla on ratkaiseva pedagoginen rooli tulkitessaan, ohjatessaan ja kannustaessaan lapsia rakentamaan omaa näkökulmaansa. On tärkeää pohtia myös lasten tulevaisuuden näkymää. Millaisia kokemuksia lapset saavat tästä päivästä tulevien muistojensa rakennusaineksiksi.

Muutosta voi tapahtua, kun havainnoimme tilaa ja sen historiaa, tulkitsemme tilan merkityksiä ja toimimme muokkaamalla sitä edelleen unohtamatta normikriittisyyttä. Lastentarhanopettajat ovat lastentarhatyön alkuaikoina suunnitelleet kalusteita ja jopa pohjapiirustuksia lastentarhoihin. Tänä päivänä tärkein kysymys liittynee siihen, mistä lähtökohdista ja kuka päiväkodin tilallisuutta määrittelee ja miten paljon lapsen ja toiminnan näkökulma on läsnä ympäristöä rakennettaessa.

Taina Sillanpää

Lastentarhamuseon johtaja

Varhaiskasvatuksen opettaja, KM

Kuva: Roni Tinell