Iso vai pieni päiväkoti?

Varhaiskasvatuksen asiantuntija ja dosentti Marjatta Kalliala puolustaa kohtuullisen kokoisia päiväkoteja henkeen ja vereen. Hän kysyy, onko jättipäiväkotibuumissa unohdettu, että tilat pitäisi suunnitella lapsia varten.

Marjatta Kalliala on opettanut vuosikymmeniä tulevia varhaiskasvatuksen opettajia, kirjoittanut kirjoja ja vieraillut yli sadassa päiväkodissa Suomessa ja maailmalla. Lisäksi hän on opettanut itsekin useissa päiväkodeissa pääkaupunkiseudulla.

Nykyisin hän on eläkkeellä, mutta seuraa tiiviisti alaa ja ajaa pienten lasten asiaa, sillä hänen omatuntonsa vaatii tekemään niin.

– Meillä on edelleen loistavasti toimivia päiväkoteja, jotka osoittavat, etten ole mikään pilvilinnojen maalailija. Jättipäiväkodit ovat kuitenkin kallis harharetki, väärin niin työntekijöitä kuin lapsiakin kohtaan.

Mihin katosi kodinomaisuus?

Vielä hetki sitten päiväkotirakentamisessa tavoiteltiin kodinomaisuutta ja otettiin huomioon lapsen mittakaava sekä tapa hahmottaa maailma. Yli sadan lapsen päiväkoteja ei saanut olla. Rakentamista ohjaavissa RT-korteissa maininta alle sadan lapsen rajoituksesta poistui vuonna 2010. Nykyisin isoimmissa päiväkodeissa saattaa olla jopa kolmesataa lasta.

– Jokainen tietää, mitä tarkoittaa kodikas. Se on kutsuva. Jokainen valitsisi kodinomaisen laitosmaisen sijaan, jos saisi valita.

Kodinomaisuus tarkoittaa muun muassa sitä, että ryhmillä on mahdollisuuksien mukaan omat sisäänkäynnit.

– Lapsi pystyy silloin helposti hahmottamaan oman ryhmänsä.

Perinteisesti päiväkodeissa on ollut kaksi tilavaa huonetta koko ajan yhden ryhmän käytössä.

– Silloin lapsi pystyy kehittämään kuuluvuudentunteen omaan ryhmäänsä ja tiloihin. Aiemmin päiväkodit tehtiin lasta varten, lapsen mittakaavalle sopivaksi, lapsen kehitystarpeita kuunnellen. Pienet lapset tarvitsevat paljon tilaa ympärilleen.

Eikö jättipäiväkodeissa sitten ole tilaa?

Varsinkin Helsingissä sisä- ja ulkotilanormeja on nipistetty suosituksia pienemmiksi.

Kallialan vierailemissa jättipäiväkodeissa ryhmän omat tilat tuntuivat ”koppimaisilta”, yhteistiloissa oli enemmän vaihtelua.

– En voi kutsua niitä riittävän hyviksi leikki- ja oppimisympäristöiksi.

Kallialalla on vertailukohtaa myös muista maista, joissa tyypillinen näky ryhmätilassa oli vesileikki ja isoja palikoita niin paljon, että niistä voi rakentaa lapsenmentävän majan.

Joustavuutta on monenlaista

Muuntojoustavuus on päivän sana ja tarkoittaa tilojen monikäyttöisyyttä ja muunneltavuutta. Kallialalla ei ole mitään muunneltavia ja monikäyttöisiä tiloja vastaan vastaan. Sellaisia on ollut päiväkodeissa kautta aikojen.

– Riippuu siitä, onko tila suunniteltu lasten näkökulmasta. Varhaiskasvatuksessa pitäisi osata käyttää tiloja monipuolisesti. Tilaa voidaan jakaa liukuovilla tai tuoleja ja pöytiä siirtää pois leikin tieltä. Nykyisin on kuitenkin sallittua, että päiväkodin yhteiskäyttötila on suunniteltu ulkopuolisten käyttäjien ehdoilla vaikkapa ilma-akrobatiaa varten.

Isojen päiväkotien mukana tulevat väistämättä tiukat minuuttiaikataulut, jos tila pitää vapauttaa seuraavalle ryhmälle. Joudutaan ulkoilemaan ja syömään vuoroissa.

– Mitä tehdä, kun ulkona onkin kova pakkanen? Tai pöytäteatteri saattaa loppuun?”

Erityisesti Kalliala kritisoi isoja ruokasaleja linjastoineen. Kallialan työskennellessä päiväkodissa lastenhoitajat saattelivat pienimmät ja väsyneimmät lapset viereiseen huoneeseen päivälevolle sitä mukaa, kun he saivat syötyä.

-Se oli joustavaa. Eikä tarvinnut hoputtaa lasta syömään, jotta seuraava ryhmä pääsee vuorollaan syömään ja sitten viedä koko ryhmää käytäviä pitkin jonnekin muualle.

Siirtyminen ryhmästä toiseen ­voi kuormittaa

Jättipäiväkoteja puolustetaan usein sillä, että henkilökunnan on helpompi tarvittaessa siirtyä ryhmästä toiseen.

– Ennenkin on autettu muita ryhmiä, jos tarve vaatii. Karuimmillaan se tarkoittaa kuitenkin sitä, ettei voi toteuttaa oman lapsiryhmänsä kanssa suunnittelemaansa toimintaa. Jos näin käy jatkuvasti, se syö mielekkyyden kokemusta ja motivaatiota.

Kalliala on usein kuullut, että tämä on iso syy jopa alan jättämiseen.

– Jos joutuu ponnistelemaan työssä enemmän kuin on kohtuullista, siitä voi tulla sitoutumista heikentävä kierre, joka lisää poissaoloja ja sijaisten tarvetta entisestään.

Kallialan mukaan ajatus henkilökunnasta näppärästi siirrettävänä resurssina tarkoittaa, ettei anneta enää arvoa pysyville ryhmille, joissa on pysyvät, tutut aikuiset ja jonka toiminta on pitkäjänteistä.

– Se heijastelee tilanteeseen alistumista: kunhan jonnekin saadaan lisäkädet.

Entä pihatilat?

Lasten ulkoilun järjestäminen on Kallialan mielestä yksi isoimmista ongelmista jättipäiväkodeissa.

Suositus päiväkodin pihatilalle on kaksikymmentä neliötä lasta kohden. Jättipäiväkodissa se tarkoittaa valtavaa kenttää. Tarvitaan aitauksia tai enemmän valvontaa.

– Jos taas tilanormi alitetaan, pihalla ei mahdu leikkimään ja liikkumaan monipuolisesti. Lisäksi iltapäivisin, kun lapsia haetaan päiväkodista, pihoilla on tungosta, sillä vuorottelu ei silloin onnistu.

Vuoroissa ulkoileminen tarkoittaa pihojen massiivista kulutusta, kun niin monet pikkujalat tepastelevat niillä.

– Se johtaa siihen, ettei pihalla ole ruohonkorttakaan, vaan asfalttia tai muovipinnoitetta. Miten käy luontokosketuksen ja -suhteen?

Mikä koko sopivin?

Kallialan sympatiat ovat henkilökunnan ja lasten puolella.

– En sano, etteikö isokin päiväkoti voisi toimia. Osaava ja motivoitunut henkilökunta saa hyvän johtamisen avulla isonkin päiväkodin toimimaan, mutta iso volyymi pakottaa käyttämään turhan paljon aikaa asioihin, joiden pitäisi sujua itsestäänselvästi. Se on kaikki pois lasten kanssa toimimisesta!

Kalliala ei väitä, että mitä pienempi, sen parempi.

– Pieni päiväkoti voi olla haavoittuvainen henkilökunnan saatavuuden suhteen – tai sitten toimia erittäin hyvin. Tilojen ja mitoitusten pitäisi auttaa ja kannatella hyvän varhaiskasvatuspedagogiikan toteuttamista. Siihen sellainen 80–120 lapsen päiväkoti olisi realistinen mitoitus. Ihmiset tuntevat toisensa ja asiat on helpompi saada sujumaan.

“Tilojen ja mitoitusten pitäisi auttaa ja kannatella hyvän varhaiskasvatuspedagogiikan toteuttamista”, Marjatta Kalliala muistuttaa.

Teksti Tuija Siljamäki, kuva Marjatta Kallialan arkisto