Pienet ­sodan ­jaloissa

Sota sattuu kaikkein pienimpiin. Päiväkodissa sotaa paenneita lapsia voidaan auttaa monin tavoin – tiettyyn rajaan saakka. Ennen kaikkea nämä lapset tarvitsevat turvan kokemusta, kertoo apulaisprofessori Kirsi Peltonen Turun yliopistosta.

Kirsi Peltonen on tutkinut sodan keskeltä Suomeen saapuneita lapsia ja auttanut työssään yksin maahan tulleita lapsia ja nuoria. Heitä on tullut tuhansia niin Lähi-idän ja Afrikan sota-alueilta kuin nyt erityisesti Ukrainasta.“Tilapäisen suojelun piirissä olevilla sekä turvapaikkaa hakevilla lapsilla on varhaiskasvatuslain nojalla oikeus kunnan järjestämään varhaiskasvatukseen”, sanoo Peltonen. Sotaa paenneiden varhaiskasvatusikäisten lasten taustat ovat hyvin erilaisia. Esimerkiksi ukrainalaislapset ovat eläneet keskenään hyvin erilaisissa tilanteissa: Itä-Ukrainassa on sodittu vuosia, kun taas lännemmässä reilu vuosi. Heti ensimmäisten pommitusten jälkeen paenneille ei välttämättä ole kertynyt toistuvia traumakokemuksia.“Mitä kauemmin aikaa kuluu, sitä erilaisempia ovat sieltä tulleiden lasten kokemukset.

Sodan äänet ja näyt ovat aina haitallisia lapsen kehitykselle. Tiedetään, että sotaolosuhteet haavoittavat psyykeä enemmän kuin vaikkapa luonnonkatastrofit tai onnettomuudet. Ihmisen pahuus ja väkivalta ovat erityisen traumatisoivia.”

Traumatietoinen työote tarpeen

Kirsi Peltosen mukaan sillä, mitä tapahtuu uhan loppumisen jälkeen, on ratkaiseva merkitys selviytymisen ja mielenterveyden kannalta.“Pelottava tilanne kuitenkin jatkuu, jos taakse on jäänyt läheisiä tai sukulaisia. Huoli verottaa lapsenkin voimavaroja. Vaikkei hän itse enää olisi vaarassa, miettii hän kovasti kotimaassa tapahtuvia asioita ja tunnistaa läheisten hädän ja pelon. Silloin on vaikea nukkua ja keskittyä esimerkiksi päiväkodissa.”

Lapset reagoivat myös vanhempiensa stressiin ja kärsivät korkeasta stressitasosta. Mitä pienempi lapsi on, sitä enemmän stressioireilu näkyy Peltosen mukaan perustarpeissa, kuten syömis­essä, nukkumisessa ja liikkumisessa.

“Päällimmäisenä lapsen mielessä on: olenko turvassa ja ovatko läheiset turvassa. Ne ovat niin isoja ajatuksia, ettei lapsi sen lisäksi välttämättä pysty keskittymään muuhun. Hän saattaa näyttää olevan ajatuksissaan ja on levoton.”

Isommillakin voi olla ongelmia nukkumisen ja syömisen kanssa sekä somaattista kipuoireilua.

Tarvitaan traumatietoista työotetta

“Se ei tarkoita, että kaikki lapset olisivat traumatisoituneita ja heitä pitäisi erityisesti hoitaa. Turvan tunne ja arjen ennakoitavuus ovat erityisen tärkeitä, ja näihinhän päiväkodissa kiinnitetään muutenkin hyvin huomiota. Jos oireita on paljon, pitää miettiä onko päiväkoti ensisijainen paikka lapselle vai tarvitseeko perhe muuta tukea.”

Peltonen on kuullut kentältä palautetta, että päiväkoteihin on tullut myös hyvin vaikeasti oireilevia lapsia.

“Silloin lapsiryhmässä oleminen ei ole lapsenkaan edun mukaista.”

Päiväkodissa on myös mietittävä, miten jonkun lapsen voimakas oireilu käsitellään muiden lasten kanssa ikätasoisesti. Siihen löytyy onneksi nykyisin paljon apuvälineitä, kuten kirjoja.

“Lapsia ei voi täysin suojella surullisilta tai pahoilta asioilta. Varhaiskasvatuksella on kuitenkin paras asiantuntemus lasten maailmasta ja asioiden sanoittamisesta ikätasoisesti. Helppoa se ei silti välttämättä ole.”

Vahvuusnäkökulman tarkistus

Kirsi Peltosen mukaan lapsi yrittää itsekin selviytyä ylläpitämällä asioita, jotka ovat aiemmin kiinnostaneet häntä ja tuoneet iloa: harrastukset, ystävät, jutut joissa hän on taitava.

“Niitä kannattaa tukea, sillä niiden avulla lapsi itsekin ajattelee selviytyvänsä, ja ne vahvistavat resilienssiä.”

Auttajan ei tarvitse sivuuttaa lapsen mahdollista traumakokemusta, mutta kukaan ei halua tulla nähdyksi vain sen kautta. Siksi lapsia kannattaa pyytää vaikkapa jalkapallojoukkueeseen ja järjestää perheille yhteistä tekemistä, kuten ruuanlaittoa.

“Lapsen vahvuuksien arvioimisessa tarvitaan myös kulttuurisensitiivisyyttä: lapsella voi olla vahvuuksia, joita emme tule edes ajatelleeksi. Hän voi olla hyvä hoitamaan pienempiään, sillä on saanut kasvaa isossa sisarus- tai serkusparvessa tai hoitanut kotieläimiä taitavasti. Kannattaa olla utelias ja kysellä, mitä hän osasi tehdä kotimaassaan.”

Myös vanhemmilta kannattaa kysyä, missä lapsi on hyvä. Lapsen vahvuuksien esiin tuominen lapsiryhmässä myös parantaa ilmapiiriä.

“Opettaja mallintaa lapsille, miten toiselta voi kysyä ja miten olla hänestä kiinnostunut.”

Yksilöllistä tilanteen arviointia

Peltosen mukaan aggressiivisesti käyttäytyvä lapsi saattaa olla varautunut uhkaan, jota muut eivät näe. Silloin tilanne kannattaa rauhoittaa ja viestiä, että lapsi on turvassa.

“Päiväkodin vireystilan säätelykeinot auttavat myös sodan kokeneita lapsia.”

Lisäksi Peltonen painottaisi vielä tavallista enemmän kuuntelua ja lapsen yksilöllisen tilanteen arviointia: miten juuri hän pystyy tällä hetkellä osallistumaan.

“Onko hänelle liian suuri vaatimus säädellä tunnetiloja ja olla ryhmän rytmissä koko päivän? Onko se vain liikaa, vaikka käytettäisiin mitä säätelykeinoja? Yksilöllinen vireystilan ja jaksamisen havainnointi ja koko perheen tilanteen arviointi ovat tarpeen.”

Päiväkirjan piirtäminen kauas jääneitä läheisiä varten antaa lapselle keinon jakaa arkea heidän kanssaan. On tavallista, etteivät isovanhemmat ole lähteneet perheen mukaan.

“Lapsella on hirvittävän vähän mahdollisuuksia vaikuttaa asioihinsa, ja se on traagista. Hän ei voi päättää, mihin muutetaan tai mitä sodan keskellä eläville läheisille tapahtuu. Siksi kaikki pienetkin hallinnantunnetta lisäävät asiat auttavat. Nykyiset älylaitteet antavat tähän hyvät mahdollisuudet.”

Peltosen mukaan mikä tahansa keino, jolla lapsi saa purettua ahdistavaa kokemustaan, voi auttaa. Lapsen tärkein väylä on leikkiminen ja siihen kannattaa aina rohkaista.

“Voi kuitenkin havainnoida, lähteekö lapsi leikistä helpottuneena vai entistä ahdistuneempana. Jos lapsen leikki on kovin itseään toistavaa ja ahdistavaa, saatetaan tarvita apua – samoin kuin jos oireilu pitkittyy ja haittaa arjen sujumista kohtuuttomasti.”

Tutkimukset siitä, miten sotaa paenneet lapset ovat kotiutuneet Suomeen, ovat vasta alussa. Peltosella on kuitenkin näppituntumaa kentältä.

“Haitari on iso. Osalla lapsista on ollut hyvin vaikeita oireita ja sopeutuminen mahdotonta. Olisi kaivattu enemmän tukea ennen lapsen tuloa päiväkotiryhmään. Toiset taas ovat sopeutuneet mainiosti: nauttineet laadukkaasta varhaiskasvatuksesta ja löytäneet kavereita.”