Varhaiskasvatuksen ammattilaiset puhuvat työstään

Hanna Hjelt tutki väitöskirjassaan päiväkodin työntekijöiden puhetta työstään. Kävi ilmi, että työntekijöiden arvopohja on vahva ja työyhteisön myönteinen vuorovaikutus pitää ”moottorin” käynnissä. Puheista on kuitenkin luettavissa myös huolestuttavia signaaleja, joihin päättäjien olisi syytä havahtua.

Hjelt kiinnostui väitöskirjansa aiheesta monesta syystä. Hän oli jo ­aiemmissa opinnoissa kiinnostunut tiedon raken­tumisesta vuorovaikutuksessa eli konstruktionistisesta ajattelusta. Se tarkoittaa, että muokkaamme ymmärrystämme todellisuudesta ympärillä olevien keskustelujen kautta.

”Alkoi kiinnostaa, miten tämä prosessi elää varhaiskasvatustyössä, jota itsekin olen tehnyt pitkään. Tuntui mielekkäältä kuulla työntekijöiden ääntä”.

Hanna Hjelt on toiminut myös pitkään päivä­kodin johtajana. Tutkimuksessaan hän halusi yhdistää sekä johtajien että muiden työntekijöiden näkemyksiä varhaiskasvatustyöstä. Haastateltavina olikin niin johtajia, varhaiskasvatuksen opettajia kuin lastenhoitajiakin.

Ihanteet ja todellisuus kohtaavat arjessa

Aineistossa on nelisenkymmentä puhujaa. Ihanteet ja todellisuus kietoutuivat heidän puheissaan yhteen useasta suunnasta virtaavien keskustelujen, näkökulmien ja ristiriitaisten odotusten kautta.

Hjelt jakaa keskustelut neljään päälinjaan.

”Koulutuksen ja työkokemuksen myötä ammattilaisille on muotoutunut ammatillista identiteettiä rakentava ymmärrys siitä, mitä on hyvä varhaiskasvatus. Ajattelua muovaavat myös kansalliset linjaukset varhaiskasvatuksen tavoitteista. Kolmantena, isona tekijänä ovat palvelua järjestävien kuntien omat linjaukset. Paikalliset keskustelut ja tulkinnat vaikuttavat siihen, millainen kehys työn toteuttamisella on”.

Lisäksi oman sävynsä keskusteluihin tuo naisvaltaisen alan todellisuus, johon tutkijat liittävät naistapaisuuden.

”Se ilmenee odotuksina jatkuvasta joustamisesta työtilanteissa ja kytkeytyy kulttuurisiin ja historiallisiin käsityksiin kasvatuksen, opetuksen ja  hoivan paikasta yhteiskunnassa ja työmarkkinoilla. Saatetaan sanoa, että omien oikeuksien vaatiminen olisi pois lapsilta. Tämä käsitys virtaa keskusteluihin ja väistämättä myös paikallisiin ratkaisuihin.”

Ihanteet ja todellisuus risteävät ruohonjuuritasolla, jossa joudutaan pohtimaan ratkaisuja päivittäin. Tätä kuvaa hyvin erään työntekijän lausahdus haastatteluaineistossa: hän toivoi, että edes joskus voisi tehdä niin kuin lasten kanssa oli suunniteltu. Suunnitelmien tielle kun usein ­tupsahti muuttujia.

”Työntekijät olivat koko ajan valmiudessa siirtää, lyhentää tai muuten ajallisesti muokata lasten toimintaa suhteessa rakenteiden tuottamiin ehtoihin: henkilöstöresurssin määrään ja erilaisiin aikataulutuksiin”, Hjelt kuvaa.

Joustaminen sisäistetään työhön kuuluvaksi

Hjelt muistuttaa, että työhön pienten lasten kanssa liittyy aina joustamisen elementti. ”Se ei ole huono asia sinänsä. Tässä yhteydessä joustamisen vaade ei johdu lasten tarpeista, vaan työn rakenteista”.

Kukaan ei varmaan järjestä ennakoimattomia rakenteita tietoisesti, mutta eri tahot painottavat eri asioita. Lopulta työntekijöiden on käytännön tilanteissa on ratkaistava, mitä tehdään, mihin resurssit riittävät tänään. Vaikka työntekijät sovittivat suunnitelmiaan jatkuvasti muuttuviin rakenteisiin, he eivät kuitenkaan luovuttaneet arvoistaan tai tavoitteistaan, kuten lasten laadukkaasta kohtaami­sesta. Se näkyi muun muassa hienoina kuvauksina onnistuneesta päivästä: kun oli voinut kohdata sensitiivisesti ryhmän jokaisen lapsen.

”Jatkuva rakenteiden hallinta tuotti turhautumisen tunteita, mutta toisaalta moni oli sisäistänyt jatkuvan sopeuttamisen työhön kuuluvaksi. Voidaan kysyä, missä kohtaa tulee raja vastaan?”

Haastattelujen tekoaikaan, viitisen vuotta sitten, alalla ei ollut vielä työvoimapulaa, mutta puheista voi tulkita jaksamisen rajallisuudesta varoittavia ilmiöitä. ”Nyt voidaan spekuloida, että kato on käynyt. Tutkimus ei suoraan kerro tätä tulosta, mutta voi olla että jos työtään ei pysty tekemään riittävän hyvin eikä vaikutuskeinoja ole, niin työn pito­voima heikkenee”.

Nykyisessä työssään Tampereen yliopiston yliopisto-opettajana Hjelt kouluttaa uutta työntekijäsukupolvea, jossa voi itää muutoksen siemen. ”Pyrimme jo koulutuksessa tarkastelemaan kasvatustyön merkitystä lapselle, lapsuudelle ja yhteiskunnalle, pohtimaan kokonaisuutta – myös kulujen ja investointien suhdetta. Tarvitaan jatkuvaa tutkimusta uusien sukupolvien sitoututumisesta työelämään.”

Hanna Hjelt iloitsee siitä, että keskusteluista välittyy työntekijöiden vahva eettinen arvopohja. ”Heillä on selkeä käsitys lapsen oikeuksista ja he työskentelevät lapsen parhaaksi. He ovat ottaneet riemuiten vastaan uuden, normittavamman varhaiskasvatussuunnitelman.”

”Lapsuus on arvokas, mutta ohimenevä elämänvaihe ihmisen elämässä. Yhteiskunnassa lapsuus on kuitenkin pysyvä tila. Lapset ovat yhteiskunnan tulevaisuus, eivät kuluerä”, muistuttaa Hjelt.

Voimavarapuhe kantaa

Hjelt haluaa nostaa esiin väitöstutkimuksestaan toisenkin myönteisen havainnon: työyhteisön vuorovaikutuksen merkityksen kannattelevana voimavarana. ”Sen avulla jaksettiin ja taklattiin haasteita. Työntekijät lievensivät kuormitusta lähiyhteisön tuella, ja työyhteisöstä oli ainoastaan myönteistä sanottavaa”.

”Työkavereiden herättämistä myönteisistä tunteista puhuttiin avoimesti ja karnevalisoiden: työyhteisössä kupli iloa ja huumoria, tilanteita kevennettiin ja otettiin yhdessä haltuun. ”Sillä vahvistettiin yhteisöllisyyttä. Tulkitsin, että voimavarapuhe osoittaa työyhteisön kollegiaalista työotetta. Niin lastenhoitajat, opettajat kuin johtajatkin puhuivat työyhteisöstä yhtenäisenä”.

”Hjeltin mukaan kollegiaalinen työote on moottori, joka pitää työyhteisön käynnissä. Se ei ole itsestäänselvyys, vaan vaatii vuorovaikutussuhteiden pysyvyyttä aikuisten kesken ja yhteistä käsitystä hyvin tehdystä työstä. Silloin tulee tunne, että jaamme yhteiset arvot ja näkemykset.”

Hjelt muistuttaa, että moottoria täytyy tukea, jota se pysyy käynnissä.  ”Voimavarapuhe on hieno asia, sen äärelle on hyvä pysähtyä. On hienoa, kuinka paljon työntekijät osaavat keskenään säädellä kuormitusta, mutta yksin heidän vastuulleen säätelyä ei saa jättää.”

Viesti ei välity

Päiväkodin maailmassa vuorovaikutus vaikutti toimivan hyvin, mutta Hjelt pitää huolestuttavana, että suhde seuraavaan portaaseen tuntui jäävän etäiseksi ja yksipuoliseksi. Päiväkotien johtajat toivoivat vahvemmin vastavuoroista vuorovaikutusta organisaation ylempien tasojen kanssa.

”Käytännöt ovat kuntakohtaisia, mutta johtajat toivoivat tulevansa enemmän kuulluiksi. He kokivat haasteeksi saada perille viestinsä työyhteisön tarpeista”.

”Työntekijät toivoivat ennen kaikkea arjen rakenteiden ennustettavuutta, jotta he voisivat toteuttaa suunnittelemaansa toimintaa lasten kanssa. Sitä pidettiin merkittävänä hyvinvointitekijänä. Ei niin, että lasten pitäisi olla ennustettavia, vaan henkilöstöresurssirakenteiden. Ei minulla ole ratkaisuja näihin ongelmiin, mutta pyrin tunnistamaan asioita, joita pitäisi jatkossa kysyä. Mihin organisaation kiinnostus ja päivittäinen puhe kohdistuu? Kiinnostaako lapsen arki päiväkodissa?”

Hjeltin mukaan nämä hänen väitöskirjastaan esiin nousevat signaalit ovat juuri niitä asioita, joihin  pitää nyt kiinnittää huomiota, jos halutaan pitää huolta alan veto- ja pitovoimasta.

”Palkkaus on yksi työn arvon mittari ja liittyy naisen asemaan suomalaisilla ­työmarkkinoilla. Puhe tehostamistarpeista ja työntekijästä kulu­eränä vaikuttaa työhyvinvointiin. Ymmärrän, että taloudesta on kunnissa iso huoli, mutta kannattaa tarkastella, miten talouspuhe välittyy työntekijöille, jotka eivät kuitenkaan voi rajattomasti vaikuttaa kustannuksiin.”

Hanna Hjeltin väitöskirja Työnä varhaiskasvatus: Ammattilaisten ­puhetta varhaiskasvatuksesta tarkastettiin Tampereen yliopistossa syksyllä 2023.

Tutkimusaineisto kerättiin kolmesta kaupunkimaisesta suomenkielisestä kunnasta. Se koostuu fokusryhmäkeskusteluista, joihin osallistui yhteensä 40 varhaiskasvatuksen ammattilaista: 12 varhaiskasvatuksen opettajaa, 12 varhaiskasvatuksen lastenhoitajaa ja 16 päivä­kodin johtajaa.

Teksti Tuija Siljamäki Kuva Minna Jalovaara